Nomos / Commons

Imperiumin paras blogi iskee jälleen (http://vallankumous.blogsome.com): luvassa on trilogia Negrin ja Hardtin trilogiasta. Imperiumi-kirja oli todellakin suuri kertomus, ja kaiken lisäksi se vielä toimi poliittisesti, ainakin vuodesta 1999 vuoteen 2001. Tämä sanottuna vailla minkäänlaista ironiaa.

Kirja selitti kaiken sen lyhyeen ajan kun kaikki näytti asettuvan kirjan kertomuksen uomaan. Sitten kaikki muuttui. Kansallisvaltiot palasivat. Uudet poliittiset liikkeet nimeltä islamismi ja nationalismi nousivat moninaisuuden sydämessä kommunismin tilalle, ja kaikkea muuta mitä olemme saaneet todistaa tähän päivään asti.

Ymmärrän hyvin Imperiumi-kirjan tajuntaa räjäyttävä vaikutus. Negrin kirjoitukset olivat toden teolla räjäyttäneet kokonaisen sukupolven tajunnan (ja ehkä muutakin) jo 25 vuotta ennen Imperiumia. Hänen tekstinsä olivat silloin huomattavasti vaikeaselkoisempia, ja ne viittasivat korkeintaan tuntemattomiin bolsevikkitaloustieteilijöihin, suurin Keynesiin ja Schumpeteriin, ja sen ajan komeettaan, O'Connoriin. No olihan niitä muita: Hellerista Agliettaan ja tietenkin Titon Jugoslavian toisinajattelijat. Maailma oli silloin pienempi ja harmaampi, Pariisi oli kaukainen myyttinen kaupunki, ja politiikka oli väkivaltaa.

Silloinkin tietenkin oli olemassa suuri kertomus. Se oli autonomian kertomus, jossa vallatut asuinkorttelit muodostivat, yhdessä tehtaiden, koulujen ja yliopistojen kanssa suuren alueellisen vastavallan (käsite, joka Negri oli muokannut Galbraithin ”countervailing power”-käsitteestä, soveltaen sen Länsi-Euroopan oloihin), joka oli valmis liikkumaan asein valtiovaltaa vastaan. Traaginen tarina on kai tuttu monista yhteyksistä.

Eli suurta kertomusta pitäisi löytää uudestaan.

Hedelmissä sanotaan näin:

”Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi”.

Ja näin:

”Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.”

Tästä olen kyllä eri mieltä, vaikkakin yleensä jaan hedelmä-blogin käsityksiä. Yhteismaiden aitaaminen pakottaa Irlannin maanviljelijät Manchesteriin ja Liverpoolin. Tämä on tietenkin totta. Tehdas odottaa heitä, tarjoaa turvaa, työtä ja toimeentuloa, tilanteessa, jossa heillä ei ollut mitään. Työläisten taistelu ei siis ole enää taistelu commonsien palauttamiseksi, vaan taistelu kapitalismia vastaan sosialismin puolesta. Marx ymmärtää juuri tämän aspektin, päinvastoin kuin utopistit, jotka haluavat luoda commonsien ihanneyhteisöjä ties minne. Kertomuksemme pitää siis katsoa eteenpäin, eikä taaksepäin.

Sama pätee – ehkä hieman mekanistisesti sovellettuna – myös nykypäivän commonseihin: lähdekoodit, vesilähteet, meren kalat ja geenimme. Me emme voi ajatella taistelua, joka haluaisi palauttaa tilannetta, joka oli ennen kapitalistista haltuunottoa. Meidän on rakennettava jotakin uutta.

Tässä tullaan ongelmaan, joka liittyy myyttiin. Myytti on aina taantumuksellinen. Sen meille osoittavat Georges Dumezilin ja Mircea Eliaden henkilöhistoriat ja kirjoitukset. Myytti on taantumuksellinen, koska se haluaa palauttaa, jotakin jota on menetetty. 1900-luvun alkupuolen Saksan salaseurat etsivät Atlantista, Julius Evola luennoi Wewelsburgin SS-linnassa modernin maailman tuhosta ja Kali-Yugasta Guenonin oppien mukaisesti, ja nykypäivänäkin eräät puhuvat Euroopan perikadosta tajuamatta edes, että siitä perikadosta on jo puhuttu sata vuotta.

Kyllä kertomukselle, joka katsoo kohti tulevaisuutta, ei myytille.

Palaan taas yhteismaiden aitaamiseen. Kapitalismin alussa syyt ja seuraukset ovat hämäriä. Aitaajat eivät ole kapitalisteja. Alkuperäinen kasauma toteutuu jossain muualla. Tässä on liikaa epämääräisyyksiä. Onko historiallisesti edes paha asia jos ihmiset 1840-luvulla pakotettiin tehtaaseen? Samaa asiaa voidaan tietysti aina aiheellisesti kysyä kaikkialla missä tällaisia maan haltuunottoja tapahtuu. Raniero Panzierin kertomukset Sisilian 1940-50 lukujen maa-alueiden valtauksista, niiden suhteesta mafiaan, ja maattomien viljelijöiden suuri siirtolaisuus kohti pohjoisen tehtaita, ovat kiinnostavaa luettavaa. Ehkä ilman sitä suurta sisilialaista ”enclosurea” olisi autonomiakin jäänyt syntymättä.

Vuonna 1950 Carl Schmitt julkaisee teoksen ”Der Nomos der Erde – im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum”. Schmitt määrittelee kirjassa, että Nomos on ensimmäinen maan valtaus ja tilan jako. Alkuperäinen jako. Nomos on siis ensimmäinen teko, joka synnyttää poliittisen tilan. Nomos tulee ennen lakia. Laki tulee Nomoksen jälkeen ja siten ainoastaan legitimoi alkuperäisen teon. Aina kun poliittinen tila hajoaa, tapahtuu uusi maan jako. Uusi yhteisen maan jako. Schmittin mukaan Nomos on suvereeni. Valta siis perustuu tekoon ja päätökseen, eikä lakiin, oikeutukseen tai proseduuriin. Tästä minusta pitäisi lähteä. Lisätään vielä, että kokonaisuudessaan Imperiumi-kirjan syvällisemmät kohdat, jotka analysoivat uutta maailmanjärjestystä, ovat hyvin hyvin paljon velkaa Schmittin teokselle.

Näkemykseni on siis se, että ennen commonseja tulee Nomos. Poliittinen päätös.