Ei, ei se mennyt niin

Hieman hämmennyin kun luin ihailemani vallankumouksellisen hedelmän suurta kertomusta suomalaisesta ulkoparlamentaarisesta liikkestä vuodesta 1990 vuoteen 2010. Hämmennyin vielä enemmän kun luin kommentteja hedelmäblogiin.

Minusta olisi hyvä muistaa, että poliittiset – tai diskursiiviset – käänteet on aina tuotu välittävän organisaation kautta massaliikkeiden piiriin. Mielestäni nämä käänteet ovat aina olleet etujoukkopositioita, jotka ovat muuttaneet liikkeiden yleisiä käsityksiä, ja luoneet jotakin uutta: autonominen käänne vuonna ’97, postmoderni käänne vuonna ’00, nuorisoprolekäänne (aka töhry- / prekariaattikäänne) vuonna ’03 ja viimeisenä ehkä sitten tämä leninistinen käänne vuonna ’08. Unohtamatta tietenkään sosiaalikeskuskokeilua. Tämä vielä kuorutettuna vihreillä ja vasemmistoliittolaisilla poluilla. Tarkoitan sitä, että kaikki nämä siirtymät ovat kollektiivisen – kuitenkin määriteltyn - poliittisen tuotannon tulosta.

Väitän, että nämä vaiheet, nämä käänteet, ovat olleet poliittisen säädyn tietoisia tuotoksia. Ne eivät ole objektiivisten olosuhteiden tuotoksia. Ne eivät ole spontaanisuuden ylistyslaulua. Ne ovat subjektiivisuuden tuotantoa. Subjektiivisuutta, jota tuottaa poliittinen funktio. Miksi on mielestäni tärkeää ymmärtää että asiat menevät näin? Koska ainoastaan ymmärtämällä miten asioita on tuotettu, on mahdollista laajentaa niiden tuottamisen mahdollisuutta. Autonomisesti. Se on eräänlainen esoteria, jonka pitäisi siirtää uusille sukupolville, kuten on varmasti myös tehty. Näin – entisenä autonomina - olettaisin.

En osaa oikein sanoa mitä tarkoittaa poliittinen toiminta 2010-luvulla. Voisin arvailla. Arvoituksellisesti sanoa, että se tarkoittaa tietenkin ulkoparlamentaarisen vastavoiman rakentamista; toiminnan syventämistä vasemmistoliitossa; ja vasemmistonuorten edelleenaktivointia toiminnallisena kanavana, jonka kautta saada uusia ihmisiä mukaan toimintaan. En usko siis kansalaisjärjestöihin. Se tarkoittaa myös debattia siitä, miten ylikorostettu punavihreys saisi taivutettu kieleksi, joka puhuttelee tavallisia duunareita, erityisesti demareita tukevia, ja joka samalla avaa laajoille joukoille sellaisia kategorioita, kuten prekarisaatio, jotka eivät ole missään nimessä tarkoitettu historian romukoppaan. Samalla tietenkin pitäisi keskustella suvereniteetin muodoista: vertailtava imperiumin, Grossraumin ja kansallisvaltion teesejä. Unohtamatta eräs erittäin keskeinen teema: miten taivuttaa Megafonin ehdotus keskustalaisuudesta Vanhasen kolmannen tien kanssa. Nämä ovat vasemmiston keskeisimmät teemat. Kuvittelisin, että näiden asioiden ympärillä – yhdessä tai erikseen – on tapahtumassa organisaatioprosesseja.

Joskus vasemmistossa olemme oman ideologiamme vankeja, emmekä ymmärrä, että usein prosessit tapahtuvat poliittisen säädyn toimesta, eikä massojen kollektiivisen yhteisen ja demokraattisen päätöksenteon kautta. Mitä tämä poliittinen sääty sitten oikein on, on myös asia, jota pitäisi syventää. Se on vaarallinen aihe. Se voi viedä kohti taantumuksellisen tradition maisemia.

Tosiasiallisesti kuitenkin – monimutkaisista jälkimarxilaisista analyyseistä huolimatta – maailma joskus toimii äärimmäisen yksinkertaisesti. Sitä ohjaavat ihmiset, intressit, valtiot ja yritykset, jotka tosiasiallisesti ovat rakenteeltaan ja toiminnaltaan hyvin yksinkertaisia, kunhan ymmärtää niiden proseduurit. Asia joka Lenin oli ymmärtänyt erittäin hyvin. Sanomalla, että valta on suhde, usein tätä yksinkertaisuutta neutralisoidaan, ja siitä tehdään liian monimutkainen filosofinen rakennelma, jossa ei ole enää ystäviä, eikä vihollisia. Politiikka on huomattavasti yksinkertaisempi laji.

En voi tietenkään olla sanomatta, miten loppujen lopuksi kaikki diskursiiviset käänteet, joita on tuotettu, eivät tietenkään ole lähteneet liikkeelle filosofisista kannanotoista, vaan ja ainoastaan poliittisesta realismista. Se onko valjastettu Felix Guattari tai Felix Dzerdzinski vetämään muutoksen vankkureita on täysin epärelevantti asia.

Kavafisin huone

Ipodissa soi Mumford & Sons ja Noah & the Whale. Luen Vasemmistolinkin teesit puolueelle. Asia tietenkin mietityttää minua. Teesit ovat ihan ok. Samoja asioita, joista on puhuttu vuosia ulkoparlamentaarisessa vasemmistossa. Minua huolestuttaa oikeastaan kaksi asiaa: ulkoparlamentaarista toimintaa (konstitutiivisia liikkeitä) ei ole enää ja vasemmistolinkin teemoista on puhuttu vuosia. Linkin teesit ovat samoja teesejä, joita vihreäliitto on vienyt eteenpäin vuosia. Vihreäliitto kykeni ymmärtämään miten maailma oli muuttumassa vuosina 1990-2003. Kulttuuriantropologiasta voisi olla hyötyä kun tämän asian syitä tutkitaan.

Enemmän kuin teesit, minua kiinnostaisi ymmärtää, mitkä ovat ulkoparlamentaaristen liikkeiden uudet tavoitteet, ja mitkä ne uudet teemat, joita olisi vietävä instituutioiden piiriin puolueena.

Miten maailma on sitten muuttunut vuodesta 2003? Mitkä teemat ovat tulleet siirtolaisuuden, Euroopan ja prekariaatin tilalle? Maailma muuttuu hitaasti, senhän me tiedämme. Silti pitäisi aina kyetä tuomaan uusia teemoja poliittiseen areenaan. Pitäisi kyetä tuottamaan murtumia ja uusia avauksia. Mitkä ovat uudet avaukset 2010 luvulla?

Sanoisin että uudet avaukset liittyvät materiaaliseen etuun ja toimintaan kansallisvaltion piirissä. Materiaalinen etu tarkoittaa strategista uudelleenteollistamista, uutta työväenluokan ja työpaikkojen synnyttämista, kansallistamista ja kansantaloutta, ensisijaisesti. Toiminta kansallisvaltion piirissä tarkoittaa asettaa kansallisen työväestön – teollisuuden - etua globaalien vaatimuksien edelle. Suoraan – ja ehkä erittäin rumasti – sanottuna. Tiedän jo vastalauseet. Samat vastalauseet, joita kuultiin kun alettiin puhumaan siirtolaisuudesta, Imperiumista tai prekariaatista.

Tietenkin uusi teollisuus ei ole sama asia kuin vanha teollisuus. Uusi teollisuus on jotain uutta ja samalla hyvin vanhaa. Se on kansallista, eikä yksityistä teollistamista. Se on vihreää teollistamista. Se on globaalien poliittisten tasapainojen uudelleenrakentamista uusien valtiollisten subjektien kanssa.

Vasemmistolinkin teeseissä, ja yleisesti ottaen vasemmistolaisessa debatissa, minua on häirinyt viime aikoina yhä enemmän politiikan puute. Ei ajatella voimatasapainoja, ei ajatella valtaa: puhutaan pelkästään ylevistä asioista ideologisen puhtauden alttarilta. Hyvin usein moraalisia vaatimuksia asetetaan ennen materiaalisia etuja. Minusta Suomen työväestön etu vaatii sellaisia energia- ja ympäristöratkaisuja, jotka eivät ole ideologisia. Eräällä tavalla hallitus, jossa mukana ovat vihreät, ajaa Suomen työläisten kannalta järkevämpiä energiaratkaisuja kuin puolueemme. Miksi? Sen vuoksi, että me emme ole ymmärtäneet oikeasti poliittisen vallan UUSIA paikkoja: tehdas ja valtio. Loisteliaat postmodernit ja anarkistit teoreetikot ovat tietenkin eri mieltä: tehdasta ja valtiota ei ole enää olemassa. En kuitenkan tunne olevani kuin Kavafis pimeässä huoneessa. Mieluimmin kala vedessä. Mieluimmin uutta ymmärtämistä kuin barbaarien loputonta odottamista tai depolitisoinnin ihannointia.

Meidän pitäisi suunnata poliittisen ohjelmamme työn ja työllisyyden teemojen ympärille. Olisi ymmärrettävä että vasemmistoliiton – vasemmistopuolueen – lunastus kulkee vain ja ainoastaan ”uuden työn puolueen” tien kautta. Onko uusi työ uusi ”labour” on kai keskeisin teema.

Välillä politiikasta keskusteleminen on kuin seinän hakkaamista päällä. Onneksi uusi brittifolk auttaa tämän turhautumisen hoidossa ja onneksi maailmassa on olemassa runoutta. Aina.

Multilateralismista multipolarismiin

Cop15-ilmastokokous epäonnistui täydellisesti. Ilmastosopimusta ei saavutettu. Cop15-ilmastokokouksen merkittävin anti oli poliittinen, eli suvereniteettiin liittyvä. Kokous vahvisti uusien subjektien lopullista nousua globaalipolitiikan näyttämölle ja multilateralismin loppua. Nämä uudet poliittiset subjektit ovat: Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina. Yhdysvallat kykenivät ylläpitämään omaa keskeistä asemaa mailmanpolitiikan näyttämöllä. Eurooppa loisti poissaolollaan. Euroopan lisäksi poissa oli myös konsensus päätöksistä ja juridinen sitovuus. Yhdysvallat hyväksyivät sen tosiasian, että nykymaailmassa toimii useampia vahvoja poliittisia subjekteja, joita on kuunneltava.

Keskustelujen alkuvaiheessa Kiina esiintyi ”globaalin etelän” luottamusmiehenä. Tosiasiallisesti edes ”globaalin etelän” sisällä ei löytynyt yhteistä linjaa. Tämä johtuu siitä, että kehityksen vauhti ja aste poikkeavat maasta toiseen merkittävästi. Eräät maat kasvavat 10%:n vuosivauhtia ja toiset eivät kasva lainkaan. Erot ovat siis merkittäviä myös tämän ryhmän sisällä. Kiina ei tietenkään ollut pelkkä edusmies, sen otteet monissa maanosissa ovat koloniaalisia ja ne käyttävät hyväksi juuri eri maiden poikkeavia kehitysasteita. Kiinan anti-imperialistinen puhetyyli oli siis pelkkää retoriikkaa.

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että maailma on muuttunut: vanhan multilateralismin tilalle on astunut uusi multipolarismi, jossa kansallisvaltiot ryhmittäytyvät uusien vetovoimaisten valtioiden ympärile muodostaen uusia hierarkioita. Multilateralismista multipolarismiin on tämän uuden siirtymään määrite. Samansuuntainen hierarkisoituminen on tapahtunut myös globaalien kansalaisjärjestöjen piirissä. Suurimmalta osalta kansalaisjärjestöiltä evättiin kokouksen loppuvaiheessa pääsy Bella-centeriin, vain pieni vähemmistö sai jatkaa kansalaisyhteiskunnan edustajana.

Ilmastokokous tuotti ei-sitoavan, tai Obaman sanoin, epätäydellisen, sopimuksen. Mitään numeerisia tavoitteita ei asetettu. Ainoa käytännön ratkaisu oli sadan miljardin rahaston perustaminen. Todellinen vääntö ilmastokokouksessa ei käyty yleisestä ilmastosopimuksesta, vaan hyvin poliittisista – sanoisinko klassisista - teemoista. Uusi maailmanjärjestys ja sen sisäiset multipolaariset hierarkiat olivat kokouksen tärkein esille tullut asia.

Ilmastokokouksen viimeinen - ja ehkä klassisin - poliittinen vääntö käytiin - yllätys yllätys – kansallisen suvereniteetin teeman ympärillä. Onko ulkopuolisilla tahoilla oikeus kontrolloida Kiinan päästöjä? Yhdysvallat ja Kiinat asettuivat vastakkain juuri tämän teeman kohdalla. Kiina puolusti omaa kansallista oikeutta ja vetosi omaan kansalliseen suvereeniteettiin. Ilmastokontrollereilla ei ole asiaa Kiinaan. Uusi nationalismien aika on nykymaailman todellisuutta. Olisi ehkä aika unohtaa unelmat YK:sta, multilateralismista ja internationalismista, ja hahmottaa maailmaa suurten tilojen muokkaamana ympäristönä, jossa toteutuvat vahvat polarisoinnit alueiden ja ideologioiden ympärille.

Uudessa lähestymistavassamme emme tietenkään ajattele tilaa – kun Suomesta puhutaan – pelkästään geopoliittisesti, vaan ajattelemme globaalia politiikkaa mahdollisuutena rakentaa uusia alliansseja yli maantieteellisiä rajoja. Poissaolevan Euroopan tilalle meidän olisi asetettava hypoteesi: mitä yhteistä etua voisi olla - esimerkiksi päästörajoitusten saralla - Suomella ja Brasilialla? Onko suomalaisen paperi- tai metallimiehen liittolainen eurooppalainen vai kehittyvien maiden teollisuus? Minusta alkaa tuntumaan, että kansallisen- ja luokkaedun nimissä meidän olisi ajateltava maamme politiikkaa uudesta näkökulmasta. Ehkä meidän pitäisi ajatella, että välttämättä deindustrialisointi – joka on Euroopan tie – ei ole Suomen tie. Ehkä meidän pitäisi ajatella, että päästö- ja energiapolitiikan saralla meidän tiemme on Brasilian, Kiinan, Etelä-Afrikan ja Intian tie. Politiikkaa ei ohjaa unelma päästöttömästä maailmasta, vaan unelma maailmasta, jossa syntyy uusia liittoumia ja uusia voimatasapainoja. Näitä meidän olisi huomioitava materiaalisesti kansallisen- ja luokkaedun nimissä.

Tapaus Silvio

Sunnuntaina Silvio Berlusconi joutui häiriintyneen henkilön hyökkäyksen kohteeksi. Syntyi rumaa jälkeä. Monien vihaama mahtimies näytti haavoittuvalta pelokkaalta vanhukselta. Minusta verenpeittämän Berlusconin ilme ja katse muistuttivat niiden poliittisten aktivistien ilmeitä ja katseita, joita Italian poliisi pieksi Genovan G8-kokouksen yhteydessä. Silloinkin syntyi rumaa jälkeä.

Ilmeisesti on olemassa hirvittävä historian enkeli, joka katso kauhuja ja perääntyy. Historia etenee perääntyen. Kleen ja Benjaminin enkeli. Se ei ole koston enkeli, vaan eräänlaisen kristillisen moraalin enkeli. Kaikki se minkä teet, palaa aina luoksesi käänteisesti. Genovassa vuonna 2001 ei olisi pitänyt pahoinpidellä mielenosoittajia ja Milanossa vuonna 2009 ei olisi pitänyt pahoinpidellä Berlusconia.

Minusta Italian politiikan ongelma EI ole Berlusconi. Minusta Italian politiikan ongelma on vasemmisto, jolla ei ole tarjota vaihtoehtoa Berlusconin harjoittamalle politiikalle. Vasemmisto tiedostaa tätä ongelmaa ja perustaa oman politiikansa pelkästään Berlusconin henkilökohtaiseen vastustamiseen. Berlusconi käy huorissa, Berlusconi on korruptoitunut, Berlusconilla on mediavaltaa, Berlusconilla on mafiayhteyksiä. Nämä ovat erittäin vaikeasti oikeaksi todistettavia väittämiä (myös mediavaltaväittämä) ja nämä ovat moraalisia, eikä poliittisia, argumenttejä. Politiikan tasolla Berlusconin ja Italian vasemmiston välillä – harjoitetun politiikan tasolla – ei ole eroja.

Italiassa on käytössä enemmistövalitapaan perustuva kaksipuoluejärjestelmä. Oikeisto ja vasemmisto kohtaavat vaaleissa. Itse asiassa vaaleissa kohtaavat oikeiston ja vasemmiston johtajat. Berlusconi vastaan joku muu. Vaalijärjestelmä kieltämättä tekee politiikasta hyvin paljon henkilöön menevää. Tällainen vaalijärjestelmä on otettu käyttöön sen vuoksi, että italialainen poliittinen järjestelmä on aina ollut erittäin epästabiili johtuen pienpuolueiden suuresta määrästä.

Italian poliittinen ilmapiiri on viimeisten kuukausien aikana kärjistynyt. Olin varma siitä, että jotain tällaista tulee tapahtumaan. Sana väkivalta on toistunut moneen otteeseen jo ennen tätä episodia. Mistä tämä johtuu? Uskon sen johtuvan siitä, että nyt ollaan jakamassa Berlusconin jälkeisen ajan valtaa. Berlusconiin henkilöitynyt valta on toiminut niin, että ei ole syntynyt pysyviä puoluerakenteita hänen taakse. Hän on puhunut – ilman puoluetta – suoraan äänestäjille. Hänen valtansa on siis yhtä vahva tai yhtä hauras, kun hän itse on. Minusta tämä on ollut tietoinen päätös. Berlusconin luonnollisin perijä, tällaisessa asetelmassa, on hänen poikansa. Tästä asiasta ei ole Italiassa sanottu sanaakaan. Mutta asia on juuri näin.

Italiassa on myös liikkeellä teollisuuteen ja kirkkoon liittyviä voimia, jotka ovat rakentamassa uutta kristillistä keskustaa. Nämä voimat kykenevät keskustelemaan keskustavasemmiston kristillisten voimien kanssa, ja on mahdollista ajatella, että monet merkittävät Italian poliittiset voimat ovat konvergoimassa keskustaan. Tällaisessa tilanteessa toteutuisi kuuluisa berlinguerilainen historiallinen kompromissi 35 vuoden viiveellä. Ainoa suuri ongelma tällaisessa skenariossa on Pohjois-Italian autonomiaa ajava Lega, joka todennäköisesti siirtyisi konfliktin tielle uutta keskustaa vastaan.

Minulla on tunne, että tällä hetkellä Italiassa on liikkeellä vahvoja voimia, jotka yrittävät ohjata tapahtumien kulkua. En todellakaan puhu mistään salaliittoteoriasta, vaan vallan salaisuuksiin ja mystereihin liittyvistä asioista. Ne eivät välttämättä ole rationaalisesti selitettäviä asioista. Ne eivät liity käytännön toimiin. Ne liittyvät ajatuksiin, jotka muuttuvat todellisuudeksi. Ne liittyvät aisteihin. Ne ovat asioita, joista ihmisillä, joilla ei ole valtaa, ei ole mitään käsitystä.

Berlusconi on pyrkinyt vahvistamaan kansan valitseman edustuksellisen poliittisen vallan asemaa oikeuslaitoksen ja epäsuorasti valittujen poliittisten instituutioiden kustannuksella. Hänen teoriansa mukaan kaikki ne instituutiot, joita ei ole valittu suorilla kansanvaaleilla (oikeuslaitoksesta koululaitokseen) ovat ”kommunistien” kontrollissa. Teoria on kyllä osittain todenperäinen. Vasemmistolaiset ovat hakeutuneet aina mieluimmin töihin valtiolle ja julkiselle sektorille kuin yksityiselle puolelle. En siis usko salaliittoon tässäkään tapauksessa.

Berlusconi on siis vahvistanut kansanvaltaa ja pyrkinyt heikentämään politiikan ammattilaisten asemaa.

Vasemmiston pitäisi – myös Suomessa – miettiä syvällisemmin perustuslaillisia aspekteja. Politiikan ydintä. Löytää ratkaisuja, juuri tällä tasolla, osallistumiseen ja päätökseen liittyvissä vajauksissa.

New Gold Dream

En suhtaudu nationalismiin, europeismiin, internationalismiin tai globalismiin ideologisesti. Minusta politiikan paikka voi olla oikeastaan – tilanteesta riippuen – ihan mikä vaan. 1990-luvun loppupuolella painopiste oli toisilla Eurooppassa ja toisilla globaalitasolla. Politiikan paikka muuttuu. Marx oli mukana Internationaalissa, eurooppalainen sosiaalidemokratia 1800-luvun loppupuolella rakensi kansallisvaltiota, Lenin ja Luxemburg ajattelivat kansainvälistä vallankumousta ja Stalin päätti että politiikan paikka oli yhdessä valtiossa.

Kansallisvaltioiden rakentaminen on ollut projekti, joka on myös tarkoittanut erilaisuuden assimilointia. Uskonnolla, rodulla tai syntyperällä ei ole merkitystä, mehän olemme kaikki kansalaisia. Hyvin usein unohdetaan tällaista nationalismin aspektia. Hobbesin Leviathan on siis voima, joka assimiloi, joka lopettaa eriarvoisuuden. Ortega y Gasset kiinnostavassa kirjassa “La Rebelion de las Masas” korostaa miten kansallisvaltiot ovat häivyttäneet kansojen sisäiset konfliktit – uskonsodat, kaupunkien väliset konfliktit ja niin edelleen – nyt olisi Euroopan vuoro – hän sanoo vuonna 1930 – yhdistää eri valtiot ja estää konfliktit.

Vuonna 2009 uskon - toisin kuin Ortega y Gasset aikoinaan - siihen, että politiikan paikka on kansallisella ja valtiollisella tasolla. Talouskriisi, Euroopan auringonlasku ja uusi maailma, joka tuo mukanaan kasvavaa valtiollista intervenktiota taloudessa, protektionismia ja - Suomessa ja Euroopassa - hyvinvoinnin laskua, vaatii uudenlaisia valtiollisuuden ja taloudellisen demokratian muotoja. Sanat sosialismi, talous ja suunnitelma, eivät viittaa tässä yhteydessä menneeseen maailmaan, vaan sellaisiin kokeiluihin, jotka ovat arkipäivää Brasilian ja Venezuelan kaltaisissa valtioissa. Meidän on otettava tosissaan sellainen tulevaisuuden visio, jonka mukaan Euroopalla on edessä Etelä-Amerikan tie. Ilman bolivaristisen kertomuksen suurta voimaa.

Itsenäisyyspäivänä 2009 on mahdollista ajatella – vaikka ihan hypoteesin tasolla – mitä tasavaltamme voisi olla, jos voisimme päättää asioista kansallisella tasolla. Mitä me tekisimme? Kansallisella tasolla on mahdollista päättää asioista tietenkin myös tavalla, joka ei ole poissulkeva ja muureja rakentava. Kansallisella tasolla on mahdollista määritellä myös kansalaisuuden käsitettä uudella tavalla: uusin juriidisin perustein. Kansallisella tasolla on mahdollista ajatella luokkaetua globaalin pääoman edun sijasta. On mahdollista rakentaa uutta taloudellista ja yhteiskunnallista demokratiaa yhdessä maassa: Suomessa.

Pyhä kolminaisuus

Hedelmäbloggaja on avanut mielenkiintoisen vyhdin: teoria ja käytäntö. Minusta jotenkin tuntuu kuitenkin, että keskustelua läpikulkee eräänlainen sekaannus, en tiedä kuinka tarkoituksellinen. Aloitetaan kuitenkin traditiosta. Yleisesti ottaen kolmannen internationaalin opissa teorian tuottajat, poliittiset johtajat ja luokka ovat olleet tiukasti toisistaan erotettuja. Kolmannen internationaalin oppi kuitenkin ymmärsi näiden KOLMEN tekijän funktiot, eroavaisuudet ja tarpeet.

Nykyisin uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä pohditaan teorian ja käytännön välistä suhdetta. Johto on häivytetty pois diskurssista. Olemme siirtyneet siis KAHDEN tekijän aikakauteen. Usein teorian tuottajia rinnastetaan jothajiin, tai heitä kuvataan termein, jotka sopisivat ehkä paremminkin poliittiselle johdolle. Minusta tässä debatissa vallitsee kummallinen sekaannus teorian tuottamisen ja poliittisen johtamisen välillä. Itse olen aina kuulunut siihen koulukuntaan, jonka mukaan teorian tuottajat on pidettävä - hinnalla millä hyvänsä - liikkeiden ulkopuolella – säilyttäen heidän akateemista vapautta. Olen myöskin ollut sitä mieltä, että poliittisen johdon funktio – eli poliittinen sääty - on tarpeellinen ulkopuolinen kollektiivinen funktio, joka on sekin suurilta osin pysyttävä erossa liikkeiden autonomiasta. Tämä on tietenkin vain yksi malli.

Eräänlaisen poliittisen korrektiuden nimissä on haluttu kieltää – ainakin tietyissä autonomisissa liikkeissä – puhumista poliittisen johdon funktiosta. Tämä on minusta merkittävin tekijä, joka aiheuttaa strategian tuottamisen ongelmat ja muut ikuiset debatit päätöksenteosta, sukupuolijakautumisista, poissulkemisista jne. Paradoksaalisesti juuri johdon kieltäminen on vienyt siihen, että on ollut olemassa epämuodollinen, taustalla häärivä ja poliittista peliä pelaava todellinen miesvaltainen johto. Ehkä johdon olemassaolon muodollinen tunnustaminen olisi mahdollistanut kiintiöitä jne. Mitään tapoja suoriutua kollektiivisen johdon tehtävistä ei ole autonomisissa liikkeissa esitetty viimeisten vuosien aikana.

Minusta lisäksi teoriasta puhuminen on todellakin abstraktia. Olen usein yrittänyt sanoa, että teorian kohde ei koskaan ole todellisuus, vaan itse teoria. Tämän vuoksi en näe, että käytännön ja teorian pitäisi kulkea käsi kädessä: synkronisesti. Mielestäni toiminnan ja teorian kohteet ovat täysin vastakkaisia, joten myös niiden funtkiot ovat vastakkaisia. Politiikka liittyy aina toimintaan, joten se on täysin toiminnallista, päätökseen liittyvää ja antiteoreettista. Teoria on teoriaa, ja sen merkitys on ainoastaan olemassa poliittisen johdon välittämänä. Teoria, ilman sen taktista soveltamista, on täysin toissarvoista poliittisessa kamppailussa. Teorian ja poliittisen johdon erottaminen mahdollistaa myös laajempaa teorian käyttöä. Poliittinen johto voi käyttää myös muutakin teoriaa kuin puhtaan ideologista tai korrektia. Se voi peräti käyttää porvarillista tai taantumuksellista teoriaa, jos siihen on tarve.

Entäs luokka? Uskon siihen, että luokan eskatologia sisältää sen vapautumisen teologian. Paradoksi on vain siinä, että tämän eskatologian toteutuminen veisi historian päättymiseen ja luokan tuhoutumiseen. Uskon siis siihen, että poliittinen johto ja teorian tuottaminen ovat voimia, jotka hidastavat luokan vapautumista, eli sen tuhoutumista. Tässä mielessä anarkistit ovat täysin oikeassa.

Citoyen Battisti

Autonomia tarkoittaa autonomisten yhteisöjen mahdollisuutta elää onnellisesti. Ilman ulkoisia ja/tai sisäisiä uhkia. Tämän vuoksi ajattelen, että autonomia tarvitsee koneiston, aparaatin tai compoundin, joka suojelee pahalta maailmalta, olkoon sitten paha maailma porvarillinen repressio tai sisäinen hajautuminen. “Autonomia ja organisaatio” voisi olla teeman otsikko.

Jokainen poliittinen järjestelmä, organisaatio tai liike, pitää kyetä takaamaan suojelua ja turvaa. Legitimaatio on juuri tätä. Suojelua ja turvaa. En usko siis, että liikumme harhapolulla, jos problematisoimme tätä suurta kysymystä. Se tulee esille arkipäiväisissä asioissa, missä tahansa sosiaalikeskuksessa, tai missä tahansa karkotuspäätöksessä: on taattava turva ja suoja, jos kysymystä näin halutaan yksinkertaistaa.

Laajennan teemaa: miten pystymme takaamaan turvaa ja suojelua kansalaisille? Valtio on se koneisto, joka takaa kaiken tämän. Ihmisten uskollisuus valtiokoneistoon perustuu juuri tähän tarpeeseen. Kun valtio ei enää tähän kykene, tapahtuu vallankumous ja tilalle astuu uusi suojelemisen ja turvaamisen malli. Sanomattakin on selvä, että valtiolliset – poliittiset – järjestelmät vaativat myös kansalaisten alistumista.

Hobbesin tai Carl Schmittin analyysi valtiosta on tietenkin täysin oikea. Hirvittävä koneisto, joka perustuu väkivaltaan ja tappamiseen. Uskon, että jokainen anarkisti voi yhtyä tähän analyysiin. Taantumuksellisen analyysin vahvuus on juuri sen ultravasemmistolaisuudessa. Jokainen bolseviikki voi myös olla asiasta samaa mieltä. Liberaalit tietenkin ajattelevat eri tavalla, mutta heidänkin valtioteorian kova ydin on aina väkivalta. Vain valtio pystyy suojelemaan ja turvaamaan autonomiaa. Vain valtio pystyy suojelemaan ja turvaamaan vapaita markkinoita. Vain valtio pystyy suojelemaan ja turvaamaan kommunismia.

Mitä tämä tarkoittaa meille nyt? Mielestäni puolueemme on turvauduttava nykyiseen valtiokoneistoon voidakseen taata kansalaisten turvaa ja suojelua, onhan puolueemme sitoutunut nykyiseen demokraattiseen yhteiskuntamalliin.Sanottuna taas kerran ilman ironiaa. Ymmärtääkseni vasemmistoliitto ei ole kumouksellinen puolue, joten kuvittelisin analyysini olevan oikea. Ilman ironiaa.

Italialainen 1970-luvun autonomian poliittinen aktivisti Cesare Battisti - http://en.wikipedia.org/wiki/Cesare_Battisti_(author) - odottaa omaa elämää koskevaa suurta päätöstä Brasiliassa. Hänen suojelua ja turvaa ei valitettavasti takaa autonomian subjektiivinen voima, vaan Brasilian valtio, tai itseasiassa sen korkein instituutio: presidentti Luis Inacio Lula da Silva. Tätä minä pohdin nyt.